sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Äidin syyllisyys

Äityden myötä elämääni on tullut paljon uusia tunteita, koko tunteiden kirjo on itse asiassa tullut koettua. Osasin varautua pakahduttavaan rakkauteen lapseni syntymän myötä, yöherätysten aiheuttamaan väsymykseen ja suureen iloon lapseni oppiessa uusia taitoja. Kuitenkin yksi tunne pääsi täysin yllättämään, nimittäin syyllisyys.  

Ensimmäisen kerran tunsin syyllisyyttä jo raskausaikana. Apua, jouduinhan kertomaan esimiehelleni olevani raskaana ja näin pettäväni koko työyhteisön sekä aiheuttavani lisävaivaa, koska minulle piti rekrytoida perehdytettävä sijainen, ja taas sijaisen sijainen jäädessäni hoitovapaalle. Kaikki tämä lisävaiva vain, koska halusin lisääntyä ja kokea äitiyden onnen sekä haasteet. Tähän olin vielä jotenkin varautunut tunnollisena työntekijänä, mutta äitinä kokemani syyllisyys onkin sitten toinen juttu.

En osaa edelleenkään ottaa kunnolla itselleni omaa aikaa, vaan koen siitä syyllisyyttä. Monet mammakaverit hehkuttavat sosiaalisessa mediassa treeni- ja hyvinvointilomiaan ja kuinka ovat lomansa ansainneet. Toki varmasti ovatkin, mutta itse en osaisi nauttia niistä ja siksi en edes yritä. Ajatus, että makaisin viinilasin kanssa auringossa pitkän viikonlopun tai edes päivän, on minulle aivan vieras. Osaan nauttia omasta ajasta muutaman tunnin kerrallaan, mutta sitten ikävä ja myös syyllisyys alkaa vaivata.

Rehellisesti sanoen en usko, että lapsi kärsisi mitenkään satunnaisesta äidin irtiotosta. Minä en vaan osaa tai raski jättää lastani kovin pitkäksi aikaa hoitoon edes mummolaan. Ehkä taustalla on ajatus, että minä äitinä osaan parhaiten hoitaa lastani. Lisäksi taidan olla hieman mustasukkainen pojastani. Olenhan hänen ainoa äitinsä. Itselle ja parisuhteelle tekisi toki hyvää, että välillä keskittyisi muuhunkin kuin lapseen ja antaisi hoitovastuuta muillekin. Ehkä vielä joku päivä opin tämänkin.

Mietin paljon myös sitä miten omat valinnat vaikuttavat lapseni kehitykseen ja onnellisuuteen. Osaanko varmasti hoitaa häntä parhaalla mahdollisella tavalla, tarjota tarpeeksi läheisyyttä, rakkautta, aktiviteetteja ja tukea kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi. Alun epävarmuuden aiheuttama syyllisyys on onneksi hävinnyt varmuuden kasvaessa. Kuitenkin mietin edelleen satunnaisesti sitä teenkö varmasti kaiken oikein.

Kaikkinensa tämä syyllisyys taitaa olla juttu, minkä kanssa oppii elämään. Sen ei pidä antaa kasvaa liian suureksi, kaikkihan me olemme ainoastaan ihmisiä ja opimme koko ajan uusia asioita. Kasvatan lapseni sydämellä ja rakkaudella, niin olen varma, että hän on onnellinen ja reipas pieni poika.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pojan kanssa Kreikkaan kahdestaan

Nyt olen kerännyt rohkeutta tarpeeksi ja jahkaillut asian kanssa aivan riittävästi. Lopultakin lähdetään Lucan kanssa aivan kahdestaan kunno...